Muutama viikko takaperin tein lopullisen lupauksen, etten enää koskaan päästäisi yhtäkään ihmistä liian lähelle. Istuttaisin ympärilleni muurin pettymyksistäni ihmissuhteissa ja ruokkisin sitä katkerilla muistoilla. Ihmisten kanssa on nimittäin suhteellisen helppoa olla ystävällisissä kanssakäymisissä, mutta kun tunteet astuvat kuvioihin peli siirtyy aivan uudelle, vaikeammalle ja monimutkaisemmalle tasolle. Sillä liian monta kertaa mitä enemmän tunteita on ollut henkilöä kohtaan, sitä raskaampia ovat myös suhteen mukanaan tuomat pettymykset. Helpompaa on esittää tunteetonta paskaa kuin parsia rikki mennyttä takaisin rikottavaksi.
Nyt lupauksessani pysyminen on alkanut osoittautua vaikeaksi. Vaikka huutelen kylillä etten todellakaan etsi mitään vakavaa ja yritän esittää muka niin hyvin yksin toimeen tulevaa, on jostain takavasemmalta hiipinyt takaraivoon kytemään jokin outo kaipaukseksi kutsuttava tunne päästä toisen ihmisen lähelle. Tunne, että sisimmässään voisi jopa uskaltaa antaa toisenkin tulla juuri sille etäisyydelle jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Olenko minä sittenkään yksin niin onnellinen kuin kuvittelen olevani?
Myönnetään, onhan se maailman mahtavin tunne kun vierellä on joku, jolle on se rakkain ja tärkein asia maailmassa. Jotenkin sitä arjelle tulee omituinen tarkoitus. Ei ole vain ihminen muun kuuden miljardin ihmisen joukossa, vaan on juuri Se Ihminen. Joku jonka saa aamuisin herättää pusuilla. Mutta onko se kaikki sen arvoista loppupeleissä? Kun elää vain itsensä kanssa, ei tarvitse jakaa arkea muiden kuin vain ja tasan oman napansa kanssa. Ei tarvitse huolehtia toisenkin ihmisen hyvinvoinnista, eikä ole pelkoa (jälleen kerran) särjetyksi tulemisesta.
Kunhan en vain olisi luvannut itselleni ihan liikoja tässä asiassa… Nykyisin on alkanut tuntumaan, että tahtoisi jonkun jolle supatella suloisia sanoja rikkoutumisen uhallakin.
Vai olenko vain saanut auringonpistoksen?
PS. Teksti on kirjoitettu viime yönä joskus ennen aamukolmea… Sekin voi selittää kaiken. Tai ainakin mahdolliset typot ja järjettömät ajatuksenkulut.
Nyt lupauksessani pysyminen on alkanut osoittautua vaikeaksi. Vaikka huutelen kylillä etten todellakaan etsi mitään vakavaa ja yritän esittää muka niin hyvin yksin toimeen tulevaa, on jostain takavasemmalta hiipinyt takaraivoon kytemään jokin outo kaipaukseksi kutsuttava tunne päästä toisen ihmisen lähelle. Tunne, että sisimmässään voisi jopa uskaltaa antaa toisenkin tulla juuri sille etäisyydelle jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Olenko minä sittenkään yksin niin onnellinen kuin kuvittelen olevani?
Myönnetään, onhan se maailman mahtavin tunne kun vierellä on joku, jolle on se rakkain ja tärkein asia maailmassa. Jotenkin sitä arjelle tulee omituinen tarkoitus. Ei ole vain ihminen muun kuuden miljardin ihmisen joukossa, vaan on juuri Se Ihminen. Joku jonka saa aamuisin herättää pusuilla. Mutta onko se kaikki sen arvoista loppupeleissä? Kun elää vain itsensä kanssa, ei tarvitse jakaa arkea muiden kuin vain ja tasan oman napansa kanssa. Ei tarvitse huolehtia toisenkin ihmisen hyvinvoinnista, eikä ole pelkoa (jälleen kerran) särjetyksi tulemisesta.
Kunhan en vain olisi luvannut itselleni ihan liikoja tässä asiassa… Nykyisin on alkanut tuntumaan, että tahtoisi jonkun jolle supatella suloisia sanoja rikkoutumisen uhallakin.
Vai olenko vain saanut auringonpistoksen?
PS. Teksti on kirjoitettu viime yönä joskus ennen aamukolmea… Sekin voi selittää kaiken. Tai ainakin mahdolliset typot ja järjettömät ajatuksenkulut.
Kommentit