Torstai jälleen. Hyvä päivä, vaikka herätessäni päässä soi Kotiteollisuuden Kuolemajärvi (olet niin kaunis, tahdon sinuun sukeltaa/ jäädä syliisi, siihen nukahtaa ja kaiken unohtaa).

Hyvä päivä, vaikka erään ihmisen kuuluisi ehkä olla minun kainalossa sen sijaan, että hän on nyt toisaalla hellittävänä. Toisaalta se on hienoa (oikeastaan ihan hemmetin hienoa), että kyseinen ihminen saa olla onnellinen. Olin aika epäonnellisuutta tuottava henkilö kuitenkin hänen elämässään parin vuoden(!) ajan... Mutta se ei ahdista niin pahasti enää, kuin se vaikka ahdisti tuossa viikko sitten. Paha saa palkkansa, nii se menee. Alan jo pikkuhiljaa uskoa siihen onnelliseen loppuunkin, mitä ikänä se sitten mukanaan tuokaan. Ja en enää koe pakko-leikata-noilta-kädet-pois-moottorisahalla-olotilaa nähdessäni joidenkin kävelemässä käsikkäin kaupungilla tai haluan-leikata-itseltäni-pään-irti-moottorisahalla-olotila ei tule kiusaamaan enää niin vahvana kuullessani Jenni Vartiaisin Ihmisten edessä -kappaleen.

Huomenna tapahtuu paljon jännittäviä asioita. Klo 12 reikäleipä meen rei'ittamään alahuuleni. Sitten varmaannii pakkailen ja joskus 15.20 lähden junaan ja kohti Iisalmea Kaisun luo. Siellä olen joskus 16.10 ja kassellaan mitäs sitten. Varmaankin ilta menee nauttiessa jotain nestemmäistä, tuskin baariin kummiskana innostumme lähtemään.

Lauantai varmaankin menee jonkinlaisesta rapelosta kärsiessä. Tai sitten ei. Ei kyllä yhtään jaksais sitä masennusta, varsinkin ku nyt on kohta VIIKON ollut näin jeij-fiilis. En halua hajota enää kertaakaan tämän asian takia... Ei enää, jookosta?

Jospa tämä fiilis tästä vain parantuisi. Ja haavat.