Sittenpä elämässä sattui ja tapahtui kaikenlaista, enkä nähnyt T:tä pitkiin aikoihin. Enkä oikeastaan edes kuullut kyseisestä ihmisestä mitään. Olin vielä pahemmin kusessa pariin muuhunkin tyyppiin siinä välillä ja niinpä ajattelin, että tunteet on nyt lopullisesti viilenneet T:tä kohtaan.

Seuraavat tapahtumat sijoittuvat tämän viikon keskiviikolle...
Olin sitten siinä töissä eräässä konserttisalissa, laittelin kameraa kuntoon seuraavan päivän suoraa lähetystä varten. Kuulen että selkäni takana olevasta ovesta astelee joku saliin, mutten vaivaannu katsomaan tulijaan päin. Kuuntelen, että kylläpä tyyppi kuulostaa tutulta, mutten vieläkään viitsi käännähtää katsomaan. Kun olen omasta mielestäni saanut kameran suoraan ja asetukset kuntoon, ajattelen käydä katsoo miten Maffa pärjäilee salin toisella puolella. Käännyn suunnatakseni matkani salin poikki ystäväni luokse ja persekeles... Siinä se salin penkillä istuu, hymyilee (T:n hymy on jotain niin grauh) ja tervehtii minut huomatessan. Pää tyhjenee kerralla kaikesta muusta ja yhtäkkiä minulla on aivan liian monta jalkaa että osaisin kävellä. Jotenkin ihmeen lailla selviän kuitenkin Maffan luo. Onneksi se oli sen verran suojassa ja vähän erillä muista, että pystyi siellä rauhassa virnistelemään. Kyllä, virnistelemään! T:n läsnä olo tekee minusta pahaisen viisitoistakesäisen, joka punastelee, kikattaa ja sössöttää ihan tyhmiä ihastuksen ollessa lähimailla.

Että tämmöistä tällä kertaa. Millon helvetissä minusta oikein kasvaa se hillitty kypsä aikuinen...?