Nyt se sitten alkoi: viimeinen vuosi tämän hetkistä kidutusta. Vuoden päästä päässä on lakki ja taskussa amiksen paperit. Vuoden päästä olen kiertämässä Suomea autolla ja asuntovaunulla. Tai sitten olen koulussa. Tai sitten olen töissä. Kuka tietää, kuka jaksaa edes välittää.

Ensin olin iloinen lukujärjestyksestäni tänään. Melkein joka päivä koulu loppuu klo 14.15. Mutta sitten syvennyin oikeasti lukio-oppaaseen niin ka perskeles... Abeilla onkin ekassa jaksossa aina noina ensin-ah-niin-ihanan-lyhyinä-päivinä kuitenkin koulua varttia vaille neljään asti. Syynä nämä ihanat syksyn YO-kirjoitukset. Pakko pitää "ylimääräistä" koulua, jotta keretään kaikki oppia kirjoituksiin mennessä. Ropokin aloitti tänä aamuna niin piristävästi: "Tiedän kokemuksesta että te tulette TODELLAKIN uupumaan tämän vuoden kuluessa."

Olen jo pitemmän aikaa miettinyt basson soiton lopettamista musaopistossa. Jatkaisin jammailua kotosalla, ja lisäintoa hommaan toisi oma bändi. Mutta jostain kumman syystä minuun on pesiytynyt jokin, jota porukat kutsuu viisaudeksi: ajattelin oikeasti vähän paremmin panostaa nyt tähän vuoteen. Basso kuitenkin meinaa välillä stressata, kun pitäisi jaksaa opiskella asteikkoja ynnä muita ja suorittaa tutkintoja ynnä muita. Jos se ei edes stressaisi tänä vuonna, niin se olisi jo suuren suuri helpotus. Enemmänkin kaiken maailman bassoriffien ja asteikkojen sijasta kiinnostaa tuo ääni- ja musiikkitekniikka puoli. Antaa niiden soittaa, jotka osaa soittaa.

No oli tässä koulun alussa jotain positiivistakin. Elämäni Miehet tulivat tänään takaisin kotiin piristämään pitkiä ja uuvuttavia ja yhä pimeneviä päiviä. Kylläkin tänään ne ovat suurimmaksi osaksi nukkuneet. Todennäköisesti nukkuvat koko kesän edestä. Minä voisin kyllä pötkähtää niiden keskeen nukkumaan ja unohtaa, että joskus edes hain koko kouluun...

Menneen kesäloman kunniaksi vielä kuva sohvatiikereistäni. Ension mielestä hänellä on maailman paras isoveli.