torstai, 10. heinäkuu 2008
Elämä siirtyi
Niin teki. Kliks.
perjantai, 4. heinäkuu 2008
Ajattelin
Muutama viikko takaperin tein lopullisen lupauksen, etten enää koskaan päästäisi yhtäkään ihmistä liian lähelle. Istuttaisin ympärilleni muurin pettymyksistäni ihmissuhteissa ja ruokkisin sitä katkerilla muistoilla. Ihmisten kanssa on nimittäin suhteellisen helppoa olla ystävällisissä kanssakäymisissä, mutta kun tunteet astuvat kuvioihin peli siirtyy aivan uudelle, vaikeammalle ja monimutkaisemmalle tasolle. Sillä liian monta kertaa mitä enemmän tunteita on ollut henkilöä kohtaan, sitä raskaampia ovat myös suhteen mukanaan tuomat pettymykset. Helpompaa on esittää tunteetonta paskaa kuin parsia rikki mennyttä takaisin rikottavaksi.
Nyt lupauksessani pysyminen on alkanut osoittautua vaikeaksi. Vaikka huutelen kylillä etten todellakaan etsi mitään vakavaa ja yritän esittää muka niin hyvin yksin toimeen tulevaa, on jostain takavasemmalta hiipinyt takaraivoon kytemään jokin outo kaipaukseksi kutsuttava tunne päästä toisen ihmisen lähelle. Tunne, että sisimmässään voisi jopa uskaltaa antaa toisenkin tulla juuri sille etäisyydelle jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Olenko minä sittenkään yksin niin onnellinen kuin kuvittelen olevani?
Myönnetään, onhan se maailman mahtavin tunne kun vierellä on joku, jolle on se rakkain ja tärkein asia maailmassa. Jotenkin sitä arjelle tulee omituinen tarkoitus. Ei ole vain ihminen muun kuuden miljardin ihmisen joukossa, vaan on juuri Se Ihminen. Joku jonka saa aamuisin herättää pusuilla. Mutta onko se kaikki sen arvoista loppupeleissä? Kun elää vain itsensä kanssa, ei tarvitse jakaa arkea muiden kuin vain ja tasan oman napansa kanssa. Ei tarvitse huolehtia toisenkin ihmisen hyvinvoinnista, eikä ole pelkoa (jälleen kerran) särjetyksi tulemisesta.
Kunhan en vain olisi luvannut itselleni ihan liikoja tässä asiassa… Nykyisin on alkanut tuntumaan, että tahtoisi jonkun jolle supatella suloisia sanoja rikkoutumisen uhallakin.
Vai olenko vain saanut auringonpistoksen?
PS. Teksti on kirjoitettu viime yönä joskus ennen aamukolmea… Sekin voi selittää kaiken. Tai ainakin mahdolliset typot ja järjettömät ajatuksenkulut.
Nyt lupauksessani pysyminen on alkanut osoittautua vaikeaksi. Vaikka huutelen kylillä etten todellakaan etsi mitään vakavaa ja yritän esittää muka niin hyvin yksin toimeen tulevaa, on jostain takavasemmalta hiipinyt takaraivoon kytemään jokin outo kaipaukseksi kutsuttava tunne päästä toisen ihmisen lähelle. Tunne, että sisimmässään voisi jopa uskaltaa antaa toisenkin tulla juuri sille etäisyydelle jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Olenko minä sittenkään yksin niin onnellinen kuin kuvittelen olevani?
Myönnetään, onhan se maailman mahtavin tunne kun vierellä on joku, jolle on se rakkain ja tärkein asia maailmassa. Jotenkin sitä arjelle tulee omituinen tarkoitus. Ei ole vain ihminen muun kuuden miljardin ihmisen joukossa, vaan on juuri Se Ihminen. Joku jonka saa aamuisin herättää pusuilla. Mutta onko se kaikki sen arvoista loppupeleissä? Kun elää vain itsensä kanssa, ei tarvitse jakaa arkea muiden kuin vain ja tasan oman napansa kanssa. Ei tarvitse huolehtia toisenkin ihmisen hyvinvoinnista, eikä ole pelkoa (jälleen kerran) särjetyksi tulemisesta.
Kunhan en vain olisi luvannut itselleni ihan liikoja tässä asiassa… Nykyisin on alkanut tuntumaan, että tahtoisi jonkun jolle supatella suloisia sanoja rikkoutumisen uhallakin.
Vai olenko vain saanut auringonpistoksen?
PS. Teksti on kirjoitettu viime yönä joskus ennen aamukolmea… Sekin voi selittää kaiken. Tai ainakin mahdolliset typot ja järjettömät ajatuksenkulut.
perjantai, 27. kesäkuu 2008
"Parisuhdeviikko"
Tämä viikko on opeteltu elämään "parisuhteessa" saman katon alla. "Kumppanini" on saman ikäinen kuin minä ja olemme tunteneet kolmoselta asti, elikäs suhteemme on ollut todella pitkä! Täksi viikoksi meidät saman katon alle saatti pieni porsaan, koiran ja kissan risteytys nimeltään Sidu.
Elämä "parisuhteessa" on täynnä sääntöjä, joita on parempi noudattaa, ellei halua kaulimesta takaraivoonsa. Ensimmäisenä yhteisenä päivänämme tulen kotiin rättiväsyneenä vittumaisen työrupeaman jälkeen ja olen innoissani, että "kumppanini" on jo kotona odottamassa. Voin sitten tilittää hänelle turhautumistani videoiden parissa. Mutta mitä saankaan vastaani kun astun ovesta sisään? Olin jättänyt tietokoneen päälle koko päiväksi ("Entä sitten? Teen niin kun asun kotona."), en ollut siivonnut astioita pöydältä tiskikoneeseen ("Kyllähän ne kerkeää vielä sittenkin kun tulee töistä."), vessanpönttö oli kuulema ulissut koko päivän, koska en ollut tarkistanut onko nappula palautunut oikeaan asentoon pytyn vetäisyn jälkeen ("Huutaahan se meilläkin aikansa, mutta kyllä se osaa sen lopettaa kun sille antaa aikaa.") sekä tietokonepöydällä oli tyhjä jogurttipurkki ("No, eihän se sekään minnekään siitä ole koko päivänä karannut, joten se kyllä varmasti odottaa kiltisti siihen asti, kunnes jaksan viedä sen roskiin.").
"Kumppanini" onkin ollut varsin innokas opettamaan minulle, että astiat voi pistää tiskikoneeseen heti kun olen lopettanut syömisen. Toisaalta, meillä kotona, siis siellä missä normaalisti pidän majaani (ja jossa en elä kenenkään kanssa parisuhteessa) ei ole tiskikonetta, joten miten rutiineihini olisi edes vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana voinut tarttua tuollaista. Mutta tänään sitten kuulin, kuinka "kumppanini" selitti innoisaan ystävättärellemme minun laittaessa astioita tiskikoneeseen ja siivotessa keittiötä, että kuinka omatoiminen ja itsenäinen minusta on tullut.
Täällä olisi siis tarjolla tämän viikon jälkeen todella hyväkäytöksinen, omatoiminen ja itsenäinen sekä astianpesukoneen täytön osaava kotihirmu vaimokkeeksi. Ottaisitko minut asumaan kanssasi saman katon alle?
PS. Sain "kumppaniltani" jo nootin siitä, etten maininnut tässä meidän hyvistä hetkistämme mitään.
torstai, 12. kesäkuu 2008
Pusikosta ja puun takaa
Minulla on varmaan nykyisin liian paljon aikaa. Käytän näköjään aivokapasiteettiani muuhunkin kuin seuraavan rymyämisreissun tai ihanien mimmien hekumointiin.
Niin, siis tämän aivokapasiteetin käyttäminen on johdattanut minut siihen tulokseen, että elämä on aika helvetin yllätyksellistä! Kuulostaahan se ihan todella kliseiseltä sanoa näin, mutta tällä kliseellä on pohja. Vankka pohja. Eihän koskaan voi tietää, aikuisten oikeasti.
Lähinnä päädyin käyttämään aivokapasiteettiani tähän, kun upposin (taas kerran) miettimään menneitä. Jossain liikutuksen tilassa tuli harmiteltua pisintä - ja ensimmäistäkin - vakavaa ihmissuhdetta koko pitkän eloni aikana. Tai oikeastaan tämän kyseisen suhteen loppumista, joka tuli vastaan ihan pusikosta. Edellinen viikonloppu ennen tätä ikävää tapahtumaa, jolloin Meistä tuli vain Sinä ja Minä, oli mennyt J:n kanssa suunnitellessa Yhteistä Tulevaisuutta ja Uutta Alkua jossain toisaalla. Tämä hattarainen siirappisoppa kuorrutettiin vielä minä-rakastan-sinua-enemmän-kuin-ketään-muuta-
koskaan-ikinä-milloinkaan-aikaisemmin-vaahtokarkeilla ja täyteläisimmillä suudelmilla mitä olen koskaan saanut... Mutta. Pistettiinpäs aikaa viikko eteenpäin. Minä jouduin riutumaan töitteni takia koko viikon ikävissäni kaukana tuosta Elämäni Naisesta, ja kun viikonlopuksi tulin kotiin, niin mikä minua odottikaan vastassa? Emäntääni olikin alkanut vanha suola janottamaan ja janottikin kanssa niin raastavasti, ettei Me enää merkattu riittävästi sen janon peittämiseksi. Tämä surullinen sattuma tuli siis vastaan ihan ilmoittamatta eli niin sanotusti puun takaa.
Okei, olihan esimerkkini vähän huono ja kovin negatiivinen, mutta antoi maistiaisen ajatuksistani. Aurinkoisempana esimerkkinä voisi sanoa, että tulihan minun ja J:n tutustuminenkin hyvin pusikosta En uskaltanut edes unelmoida, mihin kaikkeen kauniiseen se sitten lopulta johtikaan.
Haluan vielä palata siis tähän kuluneeseen kliseeseen: koskaan ei voi tietää. Itse lohduttelen itseäni sillä, kun meinaan ruveta murehtimaan jotain varsinkin ihmissuhteisiin liittyvää. Aina on tietenkin mahdollista, että pusikosta hyppääkin jotain ikävää, mutta onneksi yleensä en muista sitä vaihtoehtoa.
Niin, siis tämän aivokapasiteetin käyttäminen on johdattanut minut siihen tulokseen, että elämä on aika helvetin yllätyksellistä! Kuulostaahan se ihan todella kliseiseltä sanoa näin, mutta tällä kliseellä on pohja. Vankka pohja. Eihän koskaan voi tietää, aikuisten oikeasti.
Lähinnä päädyin käyttämään aivokapasiteettiani tähän, kun upposin (taas kerran) miettimään menneitä. Jossain liikutuksen tilassa tuli harmiteltua pisintä - ja ensimmäistäkin - vakavaa ihmissuhdetta koko pitkän eloni aikana. Tai oikeastaan tämän kyseisen suhteen loppumista, joka tuli vastaan ihan pusikosta. Edellinen viikonloppu ennen tätä ikävää tapahtumaa, jolloin Meistä tuli vain Sinä ja Minä, oli mennyt J:n kanssa suunnitellessa Yhteistä Tulevaisuutta ja Uutta Alkua jossain toisaalla. Tämä hattarainen siirappisoppa kuorrutettiin vielä minä-rakastan-sinua-enemmän-kuin-ketään-muuta-
koskaan-ikinä-milloinkaan-aikaisemmin-vaahtokarkeilla ja täyteläisimmillä suudelmilla mitä olen koskaan saanut... Mutta. Pistettiinpäs aikaa viikko eteenpäin. Minä jouduin riutumaan töitteni takia koko viikon ikävissäni kaukana tuosta Elämäni Naisesta, ja kun viikonlopuksi tulin kotiin, niin mikä minua odottikaan vastassa? Emäntääni olikin alkanut vanha suola janottamaan ja janottikin kanssa niin raastavasti, ettei Me enää merkattu riittävästi sen janon peittämiseksi. Tämä surullinen sattuma tuli siis vastaan ihan ilmoittamatta eli niin sanotusti puun takaa.
Okei, olihan esimerkkini vähän huono ja kovin negatiivinen, mutta antoi maistiaisen ajatuksistani. Aurinkoisempana esimerkkinä voisi sanoa, että tulihan minun ja J:n tutustuminenkin hyvin pusikosta En uskaltanut edes unelmoida, mihin kaikkeen kauniiseen se sitten lopulta johtikaan.
Haluan vielä palata siis tähän kuluneeseen kliseeseen: koskaan ei voi tietää. Itse lohduttelen itseäni sillä, kun meinaan ruveta murehtimaan jotain varsinkin ihmissuhteisiin liittyvää. Aina on tietenkin mahdollista, että pusikosta hyppääkin jotain ikävää, mutta onneksi yleensä en muista sitä vaihtoehtoa.
perjantai, 16. toukokuu 2008
Mikä aikuinen nainen?
Tähän mennessä tapahtunut...
Minä olin aika helvetin pitkään ja helvetin pahasti kusessa T:hen. Kummasti meni aina senat sakaisin kun kyseisen henkilön kanssa samassa tilassa satuttiin samaa ilmaa hengittämään. Tuossa jokunen aika sitten eräs syksy tulikin hengitettyä sitä samaa ilmaa aika useasti vieläpä.
Sittenpä elämässä sattui ja tapahtui kaikenlaista, enkä nähnyt T:tä pitkiin aikoihin. Enkä oikeastaan edes kuullut kyseisestä ihmisestä mitään. Olin vielä pahemmin kusessa pariin muuhunkin tyyppiin siinä välillä ja niinpä ajattelin, että tunteet on nyt lopullisesti viilenneet T:tä kohtaan.
Seuraavat tapahtumat sijoittuvat tämän viikon keskiviikolle...
Olin sitten siinä töissä eräässä konserttisalissa, laittelin kameraa kuntoon seuraavan päivän suoraa lähetystä varten. Kuulen että selkäni takana olevasta ovesta astelee joku saliin, mutten vaivaannu katsomaan tulijaan päin. Kuuntelen, että kylläpä tyyppi kuulostaa tutulta, mutten vieläkään viitsi käännähtää katsomaan. Kun olen omasta mielestäni saanut kameran suoraan ja asetukset kuntoon, ajattelen käydä katsoo miten Maffa pärjäilee salin toisella puolella. Käännyn suunnatakseni matkani salin poikki ystäväni luokse ja persekeles... Siinä se salin penkillä istuu, hymyilee (T:n hymy on jotain niin grauh) ja tervehtii minut huomatessan. Pää tyhjenee kerralla kaikesta muusta ja yhtäkkiä minulla on aivan liian monta jalkaa että osaisin kävellä. Jotenkin ihmeen lailla selviän kuitenkin Maffan luo. Onneksi se oli sen verran suojassa ja vähän erillä muista, että pystyi siellä rauhassa virnistelemään. Kyllä, virnistelemään! T:n läsnä olo tekee minusta pahaisen viisitoistakesäisen, joka punastelee, kikattaa ja sössöttää ihan tyhmiä ihastuksen ollessa lähimailla.
Että tämmöistä tällä kertaa. Millon helvetissä minusta oikein kasvaa se hillitty kypsä aikuinen...?
Minä olin aika helvetin pitkään ja helvetin pahasti kusessa T:hen. Kummasti meni aina senat sakaisin kun kyseisen henkilön kanssa samassa tilassa satuttiin samaa ilmaa hengittämään. Tuossa jokunen aika sitten eräs syksy tulikin hengitettyä sitä samaa ilmaa aika useasti vieläpä.
Sittenpä elämässä sattui ja tapahtui kaikenlaista, enkä nähnyt T:tä pitkiin aikoihin. Enkä oikeastaan edes kuullut kyseisestä ihmisestä mitään. Olin vielä pahemmin kusessa pariin muuhunkin tyyppiin siinä välillä ja niinpä ajattelin, että tunteet on nyt lopullisesti viilenneet T:tä kohtaan.
Seuraavat tapahtumat sijoittuvat tämän viikon keskiviikolle...
Olin sitten siinä töissä eräässä konserttisalissa, laittelin kameraa kuntoon seuraavan päivän suoraa lähetystä varten. Kuulen että selkäni takana olevasta ovesta astelee joku saliin, mutten vaivaannu katsomaan tulijaan päin. Kuuntelen, että kylläpä tyyppi kuulostaa tutulta, mutten vieläkään viitsi käännähtää katsomaan. Kun olen omasta mielestäni saanut kameran suoraan ja asetukset kuntoon, ajattelen käydä katsoo miten Maffa pärjäilee salin toisella puolella. Käännyn suunnatakseni matkani salin poikki ystäväni luokse ja persekeles... Siinä se salin penkillä istuu, hymyilee (T:n hymy on jotain niin grauh) ja tervehtii minut huomatessan. Pää tyhjenee kerralla kaikesta muusta ja yhtäkkiä minulla on aivan liian monta jalkaa että osaisin kävellä. Jotenkin ihmeen lailla selviän kuitenkin Maffan luo. Onneksi se oli sen verran suojassa ja vähän erillä muista, että pystyi siellä rauhassa virnistelemään. Kyllä, virnistelemään! T:n läsnä olo tekee minusta pahaisen viisitoistakesäisen, joka punastelee, kikattaa ja sössöttää ihan tyhmiä ihastuksen ollessa lähimailla.
Että tämmöistä tällä kertaa. Millon helvetissä minusta oikein kasvaa se hillitty kypsä aikuinen...?
