Elämäni ei jotenkin ole meinannut asettua arkiseksi kesäloman jälkeen. Koulussa viettämäni noin kuuden tunnin jälkeen päiväni jatkuu aivan samanlaisena kuin olisin villi ja vapaa lomalainen. En osaa aukaista koulukirjoja enää kun kotiin pääsen, hillun ja haahuilen ympäriinsä vailla mitään päämäärää. Mikään ei tunnu asettuvan normaaleille uomilleen, koko ajan on päällä hyvin epärealistinen fiilis ja ajatus "kylläminähuomenna". Mutta ei se mitään! Kivaa on, vaikken mistään mitään tajuakaan!

On niin outoa sinänsä ajatella, että miten monta vuotta kävin musaopistollakin joka maanatai ja joka keskiviikko. Nyt kun ne illat jäivät vapaiksi tuntuu siltä, ettei ole muuta kuin aikaa. Aikaa ja aikaa. Minuutteja, tunteja, sekunteja, päiviä, viikkoja, vuosia. Koulu ei enää ahdista. Kirjoitukset ei enää ahdista. Elämä ei enää ahdista. Jotenkin aika tuntuu hurahtavan niin vauhdilla, että en edes stressaa enää sitä että vuosi on vasta näin alussa. Kevät ja koulun loppu kyllä tulee. Varmaankin nopeammin kuin voin taas arvata.

Täydelliseksi tämän elämän tekisi jos näkisi kavereita vielä useammin mitä ennen. Ikävä meinaa jo olla.

Kyllä voisin silti melkeinpä väittää - kaikessa hulluudessaankin - eläväni elämäni parasta aikaa!