m i k ä i h m e e n e l ä m ä

Elämä siirtyi

2008-07-10T15:20:00+03:00

Niin teki. Kliks.

Ajattelin

2008-07-04T12:55:00+03:00

Muutama viikko takaperin tein lopullisen lupauksen, etten enää koskaan päästäisi yhtäkään ihmistä liian lähelle. Istuttaisin ympärilleni muurin pettymyksistäni ihmissuhteissa ja ruokkisin sitä katkerilla muistoilla. Ihmisten kanssa on nimittäin suhteellisen helppoa olla ystävällisissä kanssakäymisissä, mutta kun tunteet astuvat kuvioihin peli siirtyy aivan uudelle, vaikeammalle ja monimutkaisemmalle tasolle. Sillä liian monta kertaa mitä enemmän tunteita on ollut henkilöä kohtaan, sitä raskaampia ovat myös suhteen mukanaan tuomat pettymykset. Helpompaa on esittää tunteetonta paskaa kuin parsia rikki mennyttä takaisin rikottavaksi.

Nyt lupauksessani pysyminen on alkanut osoittautua vaikeaksi. Vaikka huutelen kylillä etten todellakaan etsi mitään vakavaa ja yritän esittää muka niin hyvin yksin toimeen tulevaa, on jostain takavasemmalta hiipinyt takaraivoon kytemään jokin outo kaipaukseksi kutsuttava tunne päästä toisen ihmisen lähelle. Tunne, että sisimmässään voisi jopa uskaltaa antaa toisenkin tulla juuri sille etäisyydelle jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan. Olenko minä sittenkään yksin niin onnellinen kuin kuvittelen olevani?

Myönnetään, onhan se maailman mahtavin tunne kun vierellä on joku, jolle on se rakkain ja tärkein asia maailmassa. Jotenkin sitä arjelle tulee omituinen tarkoitus. Ei ole vain ihminen muun kuuden miljardin ihmisen joukossa, vaan on juuri Se Ihminen. Joku jonka saa aamuisin herättää pusuilla. Mutta onko se kaikki sen arvoista loppupeleissä? Kun elää vain itsensä kanssa, ei tarvitse jakaa arkea muiden kuin vain ja tasan oman napansa kanssa. Ei tarvitse huolehtia toisenkin ihmisen hyvinvoinnista, eikä ole pelkoa (jälleen kerran) särjetyksi tulemisesta.

Kunhan en vain olisi luvannut itselleni ihan liikoja tässä asiassa… Nykyisin on alkanut tuntumaan, että tahtoisi jonkun jolle supatella suloisia sanoja rikkoutumisen uhallakin.

Vai olenko vain saanut auringonpistoksen?

PS. Teksti on kirjoitettu viime yönä joskus ennen aamukolmea… Sekin voi selittää kaiken. Tai ainakin mahdolliset typot ja järjettömät ajatuksenkulut.

"Parisuhdeviikko"

2008-06-27T23:15:00+03:00

Tämä viikko on opeteltu elämään "parisuhteessa" saman katon alla. "Kumppanini" on saman ikäinen kuin minä ja olemme tunteneet kolmoselta asti, elikäs suhteemme on ollut todella pitkä! Täksi viikoksi meidät saman katon alle saatti pieni porsaan, koiran ja kissan risteytys nimeltään Sidu.

Elämä "parisuhteessa" on täynnä sääntöjä, joita on parempi noudattaa, ellei halua kaulimesta takaraivoonsa. Ensimmäisenä yhteisenä päivänämme tulen kotiin rättiväsyneenä vittumaisen työrupeaman jälkeen ja olen innoissani, että "kumppanini" on jo kotona odottamassa. Voin sitten tilittää hänelle turhautumistani videoiden parissa. Mutta mitä saankaan vastaani kun astun ovesta sisään? Olin jättänyt tietokoneen päälle koko päiväksi ("Entä sitten? Teen niin kun asun kotona."), en ollut siivonnut astioita pöydältä tiskikoneeseen ("Kyllähän ne kerkeää vielä sittenkin kun tulee töistä."), vessanpönttö oli kuulema ulissut koko päivän, koska en ollut tarkistanut onko nappula palautunut oikeaan asentoon pytyn vetäisyn jälkeen ("Huutaahan se meilläkin aikansa, mutta kyllä se osaa sen lopettaa kun sille antaa aikaa.") sekä tietokonepöydällä oli tyhjä jogurttipurkki ("No, eihän se sekään minnekään siitä ole koko päivänä karannut, joten se kyllä varmasti odottaa kiltisti siihen asti, kunnes jaksan viedä sen roskiin.").

"Kumppanini" onkin ollut varsin innokas opettamaan minulle, että astiat voi pistää tiskikoneeseen heti kun olen lopettanut syömisen. Toisaalta, meillä kotona, siis siellä missä normaalisti pidän majaani (ja jossa en elä kenenkään kanssa parisuhteessa) ei ole tiskikonetta, joten miten rutiineihini olisi edes vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana voinut tarttua tuollaista. Mutta tänään sitten kuulin, kuinka "kumppanini" selitti innoisaan ystävättärellemme minun laittaessa astioita tiskikoneeseen ja siivotessa keittiötä, että kuinka omatoiminen ja itsenäinen minusta on tullut.

Täällä olisi siis tarjolla tämän viikon jälkeen todella hyväkäytöksinen, omatoiminen ja itsenäinen sekä astianpesukoneen täytön osaava kotihirmu vaimokkeeksi. Ottaisitko minut asumaan kanssasi saman katon alle?

PS. Sain "kumppaniltani" jo nootin siitä, etten maininnut tässä meidän hyvistä hetkistämme mitään.

Pusikosta ja puun takaa

2008-06-12T18:14:00+03:00

Minulla on varmaan nykyisin liian paljon aikaa. Käytän näköjään aivokapasiteettiani muuhunkin kuin seuraavan rymyämisreissun tai ihanien mimmien hekumointiin.

Niin, siis tämän aivokapasiteetin käyttäminen on johdattanut minut siihen tulokseen, että elämä on aika helvetin yllätyksellistä! Kuulostaahan se ihan todella kliseiseltä sanoa näin, mutta tällä kliseellä on pohja. Vankka pohja. Eihän koskaan voi tietää, aikuisten oikeasti.

Lähinnä päädyin käyttämään aivokapasiteettiani tähän, kun upposin (taas kerran) miettimään menneitä. Jossain liikutuksen tilassa tuli harmiteltua pisintä - ja ensimmäistäkin - vakavaa ihmissuhdetta koko pitkän eloni aikana. Tai oikeastaan tämän kyseisen suhteen loppumista, joka tuli vastaan ihan pusikosta. Edellinen viikonloppu ennen tätä ikävää tapahtumaa, jolloin Meistä tuli vain Sinä ja Minä, oli mennyt J:n kanssa suunnitellessa Yhteistä Tulevaisuutta ja Uutta Alkua jossain toisaalla. Tämä hattarainen siirappisoppa kuorrutettiin vielä minä-rakastan-sinua-enemmän-kuin-ketään-muuta-
koskaan-ikinä-milloinkaan-aikaisemmin-vaahtokarkeilla ja täyteläisimmillä suudelmilla mitä olen koskaan saanut... Mutta. Pistettiinpäs aikaa viikko eteenpäin. Minä jouduin riutumaan töitteni takia koko viikon ikävissäni kaukana tuosta Elämäni Naisesta, ja kun viikonlopuksi tulin kotiin, niin mikä minua odottikaan vastassa? Emäntääni olikin alkanut vanha suola janottamaan ja janottikin kanssa niin raastavasti, ettei Me enää merkattu riittävästi sen janon peittämiseksi. Tämä surullinen sattuma tuli siis vastaan ihan ilmoittamatta eli niin sanotusti puun takaa.

Okei, olihan esimerkkini vähän huono ja kovin negatiivinen, mutta antoi maistiaisen ajatuksistani. Aurinkoisempana esimerkkinä voisi sanoa, että tulihan minun ja J:n tutustuminenkin hyvin pusikosta En uskaltanut edes unelmoida, mihin kaikkeen kauniiseen se sitten lopulta johtikaan.

Haluan vielä palata siis tähän kuluneeseen kliseeseen: koskaan ei voi tietää. Itse lohduttelen itseäni sillä, kun meinaan ruveta murehtimaan jotain varsinkin ihmissuhteisiin liittyvää. Aina on tietenkin mahdollista, että pusikosta hyppääkin jotain ikävää, mutta onneksi yleensä en muista sitä vaihtoehtoa.

Mikä aikuinen nainen?

2008-05-16T19:20:00+03:00

Tähän mennessä tapahtunut...
Minä olin aika helvetin pitkään ja helvetin pahasti kusessa T:hen. Kummasti meni aina senat sakaisin kun kyseisen henkilön kanssa samassa tilassa satuttiin samaa ilmaa hengittämään. Tuossa jokunen aika sitten eräs syksy tulikin hengitettyä sitä samaa ilmaa aika useasti vieläpä.

Sittenpä elämässä sattui ja tapahtui kaikenlaista, enkä nähnyt T:tä pitkiin aikoihin. Enkä oikeastaan edes kuullut kyseisestä ihmisestä mitään. Olin vielä pahemmin kusessa pariin muuhunkin tyyppiin siinä välillä ja niinpä ajattelin, että tunteet on nyt lopullisesti viilenneet T:tä kohtaan.

Seuraavat tapahtumat sijoittuvat tämän viikon keskiviikolle...
Olin sitten siinä töissä eräässä konserttisalissa, laittelin kameraa kuntoon seuraavan päivän suoraa lähetystä varten. Kuulen että selkäni takana olevasta ovesta astelee joku saliin, mutten vaivaannu katsomaan tulijaan päin. Kuuntelen, että kylläpä tyyppi kuulostaa tutulta, mutten vieläkään viitsi käännähtää katsomaan. Kun olen omasta mielestäni saanut kameran suoraan ja asetukset kuntoon, ajattelen käydä katsoo miten Maffa pärjäilee salin toisella puolella. Käännyn suunnatakseni matkani salin poikki ystäväni luokse ja persekeles... Siinä se salin penkillä istuu, hymyilee (T:n hymy on jotain niin grauh) ja tervehtii minut huomatessan. Pää tyhjenee kerralla kaikesta muusta ja yhtäkkiä minulla on aivan liian monta jalkaa että osaisin kävellä. Jotenkin ihmeen lailla selviän kuitenkin Maffan luo. Onneksi se oli sen verran suojassa ja vähän erillä muista, että pystyi siellä rauhassa virnistelemään. Kyllä, virnistelemään! T:n läsnä olo tekee minusta pahaisen viisitoistakesäisen, joka punastelee, kikattaa ja sössöttää ihan tyhmiä ihastuksen ollessa lähimailla.

Että tämmöistä tällä kertaa. Millon helvetissä minusta oikein kasvaa se hillitty kypsä aikuinen...?

Minä. Huomenna.

2008-04-10T17:36:00+03:00

Oli aika pro olo taas eilen. Äänitys meni kerralla purkkiin! Nyt on sitten tehty sekin ennakkotehtävä, vaikka eipä sillä ois ollu toisaalta mitään väliä kun en vielä syksyllä ole lähdössä täältä yhtään minnkään ♥ En todellakaan. Kiitos Maffalle, joka oli painamassa recin päälle eilen.

Nyt sitten on käyty viimeinen päivä amiksellakin. Koulu ois nyt siis purkissa. Paketissa. Kasassa. Koossa. Valmis. Tehty. Töitä? Joo. Niitä pitäs alkaa kattelee tai muuten minua ei enää katella näiden seinien sisällä vuotta eteenpäin. Nämä päivät on menneet tässä nyt aika hyvin pleikkarin kimpussa ja vaan ollessa emännän kanssa.

Ensi viikonloppu menee hunningolla. Pitkästä aikaa. Johan tuossa oli peräti kaksi selvää viikonloppua.

Ohhoh

2008-03-18T11:22:00+02:00

Elämä.

Siinä se sitten onkin. Yhteen sanaan tiivistettynä. Vai sanottaisiinko oikeastaan, että elämän puute. Syy kaikkeen, kuten miksi vaikka unohdin harjata hampaat eilen illalla, miksi pankkitili näyttää lähelle nollaa tai vaikka miksi en ole harrastanut tätä blogin pirulaisen päivittämistä mies- tai siis naismuistiin (miesmuisti on varmasti lyhyempi ajanjakso kuin naismuisti).

Eräs pätkä elämääni näyttää nyt olevan takana. Onneksi. Koulu on 99 % ohi, yhtä prosenttia tarkoittavat ET-kurssi. ja paria amispäivää. Itse koulu olikin sitten yksi suuri huijaus, salajuoni tehdä nuorista ammattitaitoisia työttömiä ylioppilaita. En jaksa edes ajatella kuinka monta päivää olen puuduttanut pakaroitani amiksen tietokoneluokissa tutkien jotain HTML-koodia suurennuslasilla ja etsinyt vaikka minkälaisten enemmän tai vähemmän karvakuonojen kanssa mahdollista kirjoitusvirhettä ja syytä siihen, miksi raivolla ja rakkaudella rakennettujen nettisivujen ulkoasu kusee. Tai miksi ensin tehtyäni ohjeiden mukaan flash-animaatio ei toimi, mutta kun annan koneen olla ja käyn potkimassa muutaman pikkuisen amiksen kumoon niin kappas kappas, sittenhän se animaatio suostuu jo toimimaan.

Samalla tässä elämäni onkin jo vilahtanut ohi silmien. Villit nuoruusvuodet on takana, ympäristö alkaa asettamaan minulle jo vaatimuksia toimia ja käyttäytyä kuin itsenäinen aikuinen. Itsenäinen olen, kyllä, mutta en siitä aikuisuudesta menisi mitään allekirjoittamaan. Ajattelin hakea Outokumpuun amikseen suuntautumaan teatteri- ja esitystekniikkaan pääsääntöisesti. Saisin olla amis vielä kaikessa rauhassa. Hakuaika tosin loppuu nyt tulevana torstaina, tänään vasta aloin selvittämään onko kyseiseen kouluun ylioppilaspaikkoja... Samaan aikaan elämä kuitenkin on järjestellyt asoita niin, että saa nähdä raskinko edes lähtä täältä syksyllä minnekään.

Voihan elämän kevät.

Nuorten aikuisten laifstail

2008-01-07T21:29:00+02:00

Perjantai. Lukion käytävillä kuulen riemukkaiden hihkaisujen kaikuvan toistensa perään: "Ketkä on menossa tänään nostamaan vähän kupposta?!" Viikonloppu jälleen edessä, eikä sitä todellakaan ole tarkoitus viettää selvin päin!

Isät, äidit, mummot, papat, kaimat, kummit ja opettajat taivastelevat nykyajan nuorison turmiollista elämäntyyliä, johon itsekin syyllistyn viikonloppuisin. Juomisen hinta ei juuri rahapussia kuihduta, kiitos halpojen "mäyräkoirien". Tämän uuden suomalaisten suosikkikoirarodun vuoksi ongelmaa pullon korkkaamiseen ei juuri ole lompakon anoreksiaan sairastumisen pelossa. Sitä paitsi kahdentoista annoksen pakkaus tarjoaa eväät pariinkin hyvään humalaan, mahdollisuuteen nollata välillä aivonsa aivan totaalisesti.

Vanhempi sukupolvi paheksuu meidän nuorten aikuisten alkoholin käyttöä. Pelkäävät meidän jäävän tälle tielle, sairastuvan ja eristäytyvän muusta yhteiskunnasta omaan kahdenkymmenenviiden neliön yksiöön, eikä meistä koskaan tulisi heidän eläkkeitään kustantavia kunnon kansalaisia. Omasta kokemuksesta voisin jopa uskaltaa väittää vain harvan joutuvan kyseiselle yksinäiselle polulle, onhan juominen sosiaalinen tapahtuma. Kavereiden kanssa sitä kuppia lähdetään kumoamaan, yksinhän koko touhusta häviää jotain hyvin olennaista. Sitä paitsi olen itse tutustunut todella moniin, uusiin ja jännittäviin ihmisiin humalassa ja moni on kaiken lisäksi löytänyt elämänsä rakkauden lasia kilistellessä.

On tässä järjettömyydessä jotain minunkin mieleni vastaista. Omasta kokemuksestani voin sanoa, ettei leikkipuistossa juominen ole maailman mahtavin idea. Ei ole mukavaa ulkoiluttaa lapsia kun leikkivälineissä roikkuu humalaisia nuoria pullot kädessä. Vaikka onneksi suurin osa on leppoisia kavereita alkoholia nautittuaankin, niin mukaan mahtuu myös arvaamattomia veitikoita. Jopa minä, nuori aikuinen heristän sormeani näille tulevaisuuden toivoille ja saatan jopa soittaa poliisit paikalle rankaisemaan juhlijoita alkoholin nauttimisesta julkisella paikalla (paitsi se on hyyyyyyyyyyvin suuri ihme, jos minut tapaa leikkipuistosta lapsosten kanssa...).

Nuorten aikuisten alkoholinkäytössä ei omasta mielestäni ole pahemmin mitään moittimisen arvoista. Monilla homma on ihan kohtuullisesti lapasessa, ja uskon tällaisen pullojen kanssa leikkimisen liittyvän tähän kasvuvaiheeseen. Kyllä me tästä viisastumme, viimeistään siinä vaiheessa kun oma muksu näkee päivän valon, ainakin parasta olisi. Mutta sitä odotellessa: nostetaan malja nuoruuden huolettomuudelle!

Olipa kerran yksinäinen jouluaatto

2007-12-25T16:53:00+02:00

Joulu.

Perheen ja läheisten juhla. Rakkautta, lämpöä, yhdessäoloa. Kynttilöitä, riemua, aattoillan jännitykstä.

Ehkä jossain muualla kuin meillä. Yksin lellonien kanssa nössötin koko aattoillan. Tuntui kyllä oikeasti että olen ainut ihminen maailmassa, tai ainakin olen yksin. Tai siis niinhän olinkin. Äiti töissä, isä teillä tietämättömillä. Nii siis alkuperäiseen aattoillan suunnitelmiinhan kuului hengailua isän kans. Millonhan sitä oppisi olemaan toivomatta liikoja, tai ettei ainakaan luottais suunniltemien toteutumiseen.

Mutta sitten eräs nättimys sanoo, että jos olisi aikasemmin tiennyt tilanteen, olisi tullut miun luo perheriidan uhallakin.

Maailma muuttui hetkeksi edes vähän siedettävämmäksi paikaksi elää...

♥

Kohtuullisen hyvää päivää! (Kyllä vain, hyvää)

2007-11-22T19:12:00+02:00

Torstai jälleen. Hyvä päivä, vaikka herätessäni päässä soi Kotiteollisuuden Kuolemajärvi (olet niin kaunis, tahdon sinuun sukeltaa/ jäädä syliisi, siihen nukahtaa ja kaiken unohtaa).

Hyvä päivä, vaikka erään ihmisen kuuluisi ehkä olla minun kainalossa sen sijaan, että hän on nyt toisaalla hellittävänä. Toisaalta se on hienoa (oikeastaan ihan hemmetin hienoa), että kyseinen ihminen saa olla onnellinen. Olin aika epäonnellisuutta tuottava henkilö kuitenkin hänen elämässään parin vuoden(!) ajan... Mutta se ei ahdista niin pahasti enää, kuin se vaikka ahdisti tuossa viikko sitten. Paha saa palkkansa, nii se menee. Alan jo pikkuhiljaa uskoa siihen onnelliseen loppuunkin, mitä ikänä se sitten mukanaan tuokaan. Ja en enää koe pakko-leikata-noilta-kädet-pois-moottorisahalla-olotilaa nähdessäni joidenkin kävelemässä käsikkäin kaupungilla tai haluan-leikata-itseltäni-pään-irti-moottorisahalla-olotila ei tule kiusaamaan enää niin vahvana kuullessani Jenni Vartiaisin Ihmisten edessä -kappaleen.

Huomenna tapahtuu paljon jännittäviä asioita. Klo 12 reikäleipä meen rei'ittamään alahuuleni. Sitten varmaannii pakkailen ja joskus 15.20 lähden junaan ja kohti Iisalmea Kaisun luo. Siellä olen joskus 16.10 ja kassellaan mitäs sitten. Varmaankin ilta menee nauttiessa jotain nestemmäistä, tuskin baariin kummiskana innostumme lähtemään.

Lauantai varmaankin menee jonkinlaisesta rapelosta kärsiessä. Tai sitten ei. Ei kyllä yhtään jaksais sitä masennusta, varsinkin ku nyt on kohta VIIKON ollut näin jeij-fiilis. En halua hajota enää kertaakaan tämän asian takia... Ei enää, jookosta?

Jospa tämä fiilis tästä vain parantuisi. Ja haavat.